Geokätköily

Lapin vaellus, osa 1/7

Kirppuvartion jäsenet, Vilee ja Japin, olivat kerääntyneet sanomalehden äärelle. ”Espoon kaupunki järjestää Ympäristö siistiksi -kilpailun”, Vilee luki siskolleen lehti-ilmoitusta. Kilpailussa piti keksiä joku sopiva kodin lähellä oleva puisto, katu, piha tai muu valinnainen kohde, joka saataisiin siivottua roskista. Palkinnoksi luvattiin parhaalle kerääjäporukalle lentomatka minne tahansa Suomessa – ja tietysti vielä takaisin! ”Onhan palkinto sen laatuinen, että kannattaa yrittää”, pohti Japin. ”Ja jos ei edes osallistu, ei voi voittaakaan”, jatkoi Vilee. Molemmat olivat sitä mieltä, että heidän partionsa Kirppuvartion olisi osallistuttava kilpailuun.

”Hei, muistatteko, kun löysimme metsästä sen salaisen metallirasian, jossa luki jotain...”, innostui Japin, mutta oli unohtanut vaikean nimen. ”Joo”, kaverit huusivat yhteen ääneen, kun muistivat mitä lapussa oli lukenut, ”siinä luki geokätkö!”

Seuraavassa vartion kokoontumisessa Vilee ehdotti muille Kirppuvartion jäsenille Alalinnakkeen läheisen metsikön siivoamista. Jovil, Votoi ja Japin kuuntelivat kiinnostuneena ja innostuivat asiasta heti. Vileen mielestä ravintola Haikaranpesän mäki oli surkean roskainen. Sille pitäisi tehdä jotain. Votoi taas ehdotti Rantametsän koirapuiston ympäristöä. ”Eivät ne ole hyviä kohteita”, sanoi joukon ainoa tyttö, Japin, ja alkoi näyttävästi miettiä päätään heiluttaen, hiuksiaan raapien, puseronsa vetoketjuakin aukoen ja sitten kirkkaalla äänellään päräyttäen: ”paikka on meren ranta, ja tarkemmin se tarkoittaa Haukilahden vapaita merenrantoja!” Hiljaisuus tuli koko poikajoukkoon. Japin hymyili ja heilutteli lystikkäästi jalkojaan. Sitten alkoi poikien kysymystulva. Mitä sieltä kerätään? Minne ne roskat laitetaan? Eihän yksityisiin pihoihin voi mennä! Minkälaisia roskia kerätään? En minä vain tiedä. ”Mutta minäpä tiedän, keneltä kysyä neuvoa”, Japin ilmoitti. ”Kysyn isältäni, joka tietää aina kaikki jutut ja osaa kaikkea mahdollista.” Vilee oli samaa mieltä, koska Japinin isä oli myös hänen isänsä. ”Eiväthän roskat sieltä mihinkään katoa, elleivät ihmiset niitä vaivaudu keräämään”, jatkoi Japin määrätietoisesti. Kaikkien lasten mielestä merenrannan puhdistus olisi loistava idea, koska meri toi rantaan kaikenlaista ihmisten heittämää roskaa.

Viikon aikana otettiin tarkemmin selvää kilpailusta. Selvitettiin yksityiskohdat, kuten mistä saadaan roskasäkit, minne täytetyt voi jättää ja koska kilpailu päättyy. Sitten alkoi kova touhu. Jovil haki jätesäkkejä kaupungin varastosta. Japinin ja Vileen isä hankki kaikille kätevät roskapihdit ja läjän suojakäsineitä. Sitten pidettiin vanhempien kanssa yhteiskokous, jossa käytiin läpi käytännön asioita. Heiltä tuli paljon ohjeita turvallisuudesta, kuten mitä saa tehdä ja mitä ei. Ja lopuksi mietittiin mikä roska tulee mihinkin pussiin. Aluksi jätteiden lajittelu tuntui mahdottomalta, mutta lyhyen opettelun jälkeen kaikki oppivat nopeasti, kuinka jätteet tulee lajitella oikeaoppisesti.

Ja ei aikaakaan, kun Kirppuvartio oli jo roskahommissa. Koulun jälkeen tehtiin ensin läksyt ja syötiin päivällinen, mutta sitten kiirehdittiin jo kokoontumispaikalle merenrantaan. Lumi oli jo sopivasti sulanut, joten roskat näkyivät hyvin luonnossa. Oli niitä siellä hirveästi; osa oli vesirajassa, osa kivien ja hiekan seassa, osa varvikossa. Vaikka rannalla oli kävelytien vierellä monia roskalaatikoita, niidenkin lähellä oli roskia. Tupakantumpit ja pienemmät roskat olivat työläitä kerätä. Muovipurkit ja ihmisten jaloista tippuneet kengät sen sijaan oli helppo kerätä talteen. Oli paperiroskia, muovisia ruokailuvälineitä, vaatteita ja jopa iso puutarhatuoli. Siitä tosin ei ollut jäljellä kuin selkänoja. Ja löytyipä kivenkolosta sininen metallirasiakin, jonka sisällä tuntui olevan jotain. Rasian kyljessä kujeili hauska hymynaama. Aivan kuin rasia olisi tarkoituksella asetettu kivenkoloon niin, ettei satunnainen ohikulkija sitä huomaisi. Rasian sisältä löytyi lappu, jossa luki jotain geokätköilystä. Lapsilla ei ollut mitään käsitystä, mitä se tarkoitti. Mutta he noudattivat lapun ohjetta ja asettivat pienen rasian takaisin kivenkoloon ja jatkoivat siivoamista.

Säkit täyttyivät yllättävän nopeasti. Pussin suu suljettiin teipillä ja säkki kannettiin roskisten viereen tai kadun varrelle. Ensimmäisen päivän ”saalis” oli kahdeksan täyttä säkkiä ja yksi nahkainen lompakko, jossa oli rahaa 23 euroa! Roskapihdit olivat kätevät. ”Jos joka päivä saadaan aikaiseksi kahdeksan säkillistä, niin kilpailun aikana säkkejä kertyy kaikkiaan yli 200”, innostui Jovil. Aikaa oli siis vielä kuukausi.

Kirppuvartio sopi työurakasta siten, että roskia kerättiin vain kolmena päivänä viikossa. Ja keruupäivänä oltiin ”työssä” vain kahdesta kolmeen tuntia kerrallaan. ”Täytyyhän olla muutakin elämää, kuin roskien kerääminen”, sanoi Vileen isä.

Näin jatkui Kirppuvartion ympäristön siistimistyö yli kuukauden. Välillä olivat isät ja äiditkin auttamassa. Täysinäisiä säkkejä saatiin kokoon yli 200. Suurin roska oli puolikas vene. Kilpailuajan loputtua koko porukka kävi kaupungin ympäristövirastossa kertomassa, missä oli siivottu ja mikä oli keräilytulos. Kylläpäs siellä kiiteltiin ja ihmeteltiin erinomaista ideaa.

Toukokuun lopulla oli paikallislehdessä iso juttu Espoon kaupungin järjestämästä siisteyskilpailusta. Puistoja oli siistitty, tienvarsien roskia kerätty ja pysäköintipaikkojen ympäristöjä puhdistettu. Suurimman huomion sai Westendin Metsänkävijöiden Kirppuvartion suurtyö: merenranta Haukilahdessa ja Westendissä oli siivottu hienoon kuntoon. Palkintolautakunta oli yksimielisesti päättänyt antaa pääpalkinnon Kirppuvartiolle, jossa toimi yksi tyttö ja kolme poikaa. Palkinnoksi he saivat edestakaisen matkan lentokoneella mihin tahansa Suomessa.

Illalla Kirppuvartion puhelimet soivat ristiin rastiin. Tuli onnitteluja kavereilta ja tutuilta. Onnittelut ja ihmettelyt jatkuivat useita päiviä koulu pihallakin. Kun opettaja kysyi, minne lapset aikoivat matkustaa, Jovil tuumasi, että matka suuntautuisi ensin Ivaloon ja sieltä vesitasolla Kaldoaivin erämaahan, Ylä-Pulmankijärvelle. ”Vaeltelemme erämaassa ja retken loppupuolella laskemme kanooteilla Pulmankijokea pitkin alas Pulmakijärveen. Se on aivan Norjan rajalla”, Jovil kertoi asiantuntevasti. Muut Kirppuvartion jäsenet ihmettelivät, mistä ihmeestä Jovil oli saanut päähänsä tuollaisen suunnitelman. ”Minun pappani on vaellellut siellä Lapin pohjoisimmassa kolkassa monia kertoa ja kertonut jänniä juttuja niiltä retkiltä”, Jovil vastasi. ”Sinne teemme Lapin vaelluksemme ensi elokuussa, ja tämä täytyy kertoa myös Japinille”, Jovil jatkoi.

”Hei, muistatteko, kun löysimme metsästä sen salaisen metallirasian, jossa luki jotain...”, innostui Japin, mutta oli unohtanut vaikean nimen. ”Joo”, kaverit huusivat yhteen ääneen, kun muistivat mitä lapussa oli lukenut, ”siinä luki geokätkö!” ”Minun isäni tietää”, sanoi Japin tarmokkaasti, ”mennään kysymään häneltä!” Ja niin kaverukset lähtivät selvittämään, mistä geokätköilyssä oli kyse.

Avaa tarinan tehtäväohje (pdf) tästä linkistä.